Charlie tosiaankin jäi Kotikoloon, kuten oli aikonut. Hänellä ei tuntunut olevan lainkaan kiire etsiä töitä tai asuntoa, mikä puolestaan teki Harryn iloiseksi. Ehkä se johtui siitä, ettei hän enää ollut ainoa pateettinen kotona-asuja, vaan nyt heitä oli kaksi. Mutta luultavasti se johtui enemmän siitä, ettei Harry joutunut enää kuluttamaan aikaansa yksinäisillä vaelluksilla vaan saattoi nyt kuljeskella kahdestaan Charlien kanssa, joskus puhellen ja toisinaan taas ei. Sateisina päivinä he pysyivät sisällä: lukivat ullakolla Ronin sarjakuvakokoelmaa puhki, pelasivat Räjähtävää näpäystä tai Villipokeria, harjoittivat toisinaan sauvakäsiään eräänlaisessa tyynysodan korvikkeessa. Harry hävisi aina. Aurinkoisella ilmalla he pelasivat etsijä-vastaan-etsijä huispausta Charlien vanhalla, mutta vielä sangen viriilillä siepillä. Siinä he olivat tasaväkisiä. Pelin jälkeen he yleensä lensivät lammelle ja sukelsivat syvään veteen suoraan luudilta. Taistelu jatkui tavallisesti vielä pintautumisen jälkeenkin heidän kroolatessaan kilpaa rannalle.

Erään kerran, kun he jälleen kuivattelivat sillä samalla nurmikkokaistaleella, johon pian jäisi jäljet heidän takamuksistaan, Harry lausui ääneen kysymyksen, joka oli kiertänyt hänen mielessään jo jonkin aikaa.

"Charlie."

"Y-hym."

"Miksi sä nukut vieläkin Ronin sängyssä, vaikka tyhjiäkin huoneita riittää?"

Charlie raotti silmiään ja hymyili Harrylle. "Siksi koska sä tarvitset sitä."

Harry jäi tuijottamaan Charlien uudelleen sulkeutuneita silmiä ja totesi itsekseen, että tämä oli oikeassa. Hän nukkui paremmin, kun huoneessa oli joku muukin.

"Kiitos."

"Eipä kestä."

Eräänä toisena päivänä he istuivat välikatolla ihailemassa maisemaa. Ilmassa oli ukkosta, ja katonharjalle pultattu tuuliviiri vinkui puuskaisessa tuulessa. Harry värähti katsoessaan mustana kumpuilevia pilviä, jotka ratsastivat taivaanrannasta heitä kohti. Hän sormeili taikasauvaansa paitapuseron hihan läpi ennen kuin tajusi mitä teki. Pelkkiä pilviä, ei ankeuttajia mailla eikä halmeilla.

Charlie katsahti Harrya. "Kaikki okei?"

"Joo", Harry sanoi ja värähti jälleen.

Charlie laski kätensä Harryn olalle ja odotti, kunnes tämä käänsi katseensa häneen. Hänen siniset silmänsä hehkuivat tummanpuhuvaa taivasta vasten. Käsi oli raskas ja lämmin ja niin turvallinen Harryn olalla.

"Ne on mennyttä, ei ne enää vaivaa sua."

Harry nyökkäsi eikä edes ihmetellyt, mistä Charlie tiesi.

"Ainoa juttu jota sun täytyy pelätä on se, että iskeekö meihin salama ton takia", Charlie virnisti ja nyökäytti leukaansa kohti ruostunutta viirikukkoa. Harry puhkesi leveään hymyyn.

"Ehkä se vaan sulaa pois."

Charlie nauroi pehmeästi, eivätkä hänen siniset silmänsä päästäneet Harryn katsetta vapaaksi. Harryn vatsanpohjassa kupli jännitys ja pelkokin. Charlie oli niin erilainen nyt, erilainen kuin ennen. Sodan jälkeen kaikki Weasleyt olivat ahkerasti käyneet kotonaan, ja Kotikolon sunnuntaiset perhepäivälliset olivat muodostuneet suorastaan legendaarisiksi. Charliekin oli tullut usein, mutta koskaan aiemmin Harry ei ollut täysin nähnyt Charlieta niin kuin nyt. Kuinka tämän silmäkulmat nauroivat ja nenällä juoksivat pisamat. Silmät säihkyivät riemusta ja elämästä ja (Harry toivoi) hänestäkin.

"Onhan se ruma, mutta isä tykkää siitä", Charlie sanoi lopulta. Harry nyökkäsi, mutta kesti kauan ennen kuin hän muisti jälleen, mistä he olivat puhuneet.

Mollyn ääni kajahti räystään alta kutsuen syömään, ja tunnelma särkyi.


Kun he korjasivat Charlien kanssa pöytää päivällisen jäljiltä ja laittoivat astioita tiskautumaan, Molly tuli takaisin keittiöön olohuoneesta, jonne hänet oli hätistetty syönnin jälkeen. Harry avasi jo suunsa kieltääkseen Mollya tekemästä yhtään mitään, ruuan laittamisessa oli jo tarpeeksi, kun tämä istahti pöydän ääreen ja alkoi nyplätä kevyen puuvillapaitansa helmaa. Harry vilkaisi hämmentyneenä Charlieta, mutta jatkoi lopulta keittiön siistimistä.

"Harry, kuinka sinä voit nyt?" Molly kysyi hetken kuluttua.

"Ihan okei", Harry sanoi kummastuneena. "Maha täynnä, oli tosi hyvää ruokaa taas. Kiitos, Molly."

"Mukavaa että maistui", Molly sanoi hymyillen, mutta kurttu hänen kulmakarvojensa välistä ei hävinnyt. "Pärjäisitkö täällä hetken aikaa, jos me Arthurin kanssa kävisimme vähän matkoilla?"

Harry kohautti harteitaan. Hän ei aivan ymmärtänyt, mistä tässä oli kyse. Mollyn katse välähti Charlieen, mutta palasi takaisin Harryyn. Hän näytti kiemurtelevan tuolillaan.

"Emme me muuten, mutta kun Fleur toi kutsun herra Delacourilta", tässä välissä Mollyn posket punehtuivat hieman. "Hänellä on syntymäpäiväjuhlat lauantaina ja meidät on kutsuttu koko viikonlopuksi."

"Kuulostaa kivalta", Harry sanoi hymyillen. "Milloin lähdette?"

Jälleen Mollyn katse käväisi Charliessa, ja nyt Harrykin käänsi päätään. Charlie nojasi tiskipöytään rennosti ja näytti huvittuneelta. Sitten hän iski Harrylle silmää. Harry virnisti takaisin, mutta ei vieläkään tiennyt, mikä sai Charlien noin hilpeäksi.

"No, tuota, huomenaamulla. Arthur varasi meille jo pitkänmatkan porttiavainpaikat, mutta ne voi kyllä perua jos sinusta tuntuu, että—"

"Ei meillä mitään hätää ole", Charlie puuttui vihdoin puheeseen. "Ettekä te mitään porttiavainpaikkoja enää peru. Vietätte viikonlopun Ranskassa ja rentoudutte, ja sillä selvä."

Harrylla oli vaikeuksia pidätellä nauruaan. Hän ei ollut tajunnut ennen, kuinka varovaisesti hänen ympärillään hiippailtiin. Luulivatko ne, että hän menisi rikki heti kun jäisi yksin? Merlin sentään, hän oli asunut yksin viimeiset kolme vuotta ja käytännössä koko elämänsä myös sitä ennen, sillä Dursleyistä ei juuri ollut seuraksi ollut.

"Joo, ei tässä mitään hätää ole", hän vahvisti viimein. "Aikuiset miehet ja sellaista."

"No, jos olet aivan varma", Molly sanoi ja nousi ylös. Hän veti Harryn halaukseen. "Etkä kuvittele että hylkäämme sinut oman onnesi nojaan."

"En mä sellaista", Harry vakuutti ja taputti Mollya rohkaisevasti selkään. "En ikinä."



Seuraava päivä alkoi tyhjänä ja odottavana huolimatta siitä, että Harry ja Charlie viettivät kaiken ajan kahdestaan myös silloin, kun Molly ja Arthur olivat kotona. He joivat aamukahvinsa keittiönportailla ja jakoivat joka-aamuisen tupakan, jonka Charlie aloitti ja Harry lopetti, veti viimeisetkin kosteat ja kuumentuneet savut ennen kuin karkotti natsan olemattomiin.

"Hormipulveri alkaa olla lopussa", Charlie sanoi tiskattuaan heidän kuppinsa. Harry nosti katseensa Päivän profeetasta. "Mitäs sanot jos käydään tänään Viistokujalla?"

Harry ei ollut käynyt viimeiseen kuukauteen missään, ellei laskettu hänen jokaviikkoista ruokakaapin täydennysreissua Saukkonummen kyläpuotiin, ei hän sentään pummi ollut, ja ajatus ihmisiä vilisevästä Viistokujasta, tuntui — no, ei varsinaisesti pelottavalta, Harry selitteli itselleen, mutta—

"Joo, niin me tehdään", Charlie sanoi, kun Harry ei saanut päätettyä kantaansa. "Sulle tekee hyvää päästä hetkeksi pois täältä."

"En mä ole mikään potilas", Harry äyskähti harmistuneena.

"No miksi sä sitten epäröit lähteä?" Charlie kysyi napakasti takaisin. Hänen avoin hymynsä sai aikaan sen, että jyrkät sanat kuulostivat syytöksen sijaan sovinnonteolta, ja Harry päätyi naurahtamaan sekä myöntymään lähtöön. Eikä hän edes harmistunut, kun joskus lounaan jälkeen tajusi, mitä oikein oli tapahtunut.

He pyörähtivät ulos Vuotavan noidankattilan yleisöhormista ja hakivat hetken tasapainoa, ennen kuin työntyivät Viistokujan hyörinään. Harry oli leikkauttanut silmänsä jo aurorikouluksen alettua ja ilman pyöreäsankaisia lasejaan hän oli kuin kuka tahansa tuntematon. Ainakin nyt kun hiukset ylsivät kunnolla otsaa peittämään. He saivat kulkea rauhassa, käsivarret hipoen toisiaan, ja kun Charlie oli noutanut uuden hormipulveripurnukan, jäljellä oli enää perhepakollinen visiitti WelhoWitseihin.

Liikkeessä oli päällä täysi hyörinä, eikä Harry nähnyt Georgea missään. Ernest sen sijaan irrottautui sen hetkisestä asiakkaastaan ja kiiruhti heidän luokseen. Ernest oli ollut WWW:ssä apulaisena jo parin vuoden ajan ja löysi aina aikaa vaihtaa muutaman sanan Harryn kanssa, oli tilanne mikä hyvänsä. Hän oli kyennyt siihen jopa kesken LeijuVanilla-pastillin esittelyn. Se sai syöjänsä levitoimaan pää alas päin muutaman jalan korkeudessa. Harrysta oli ollut häiritsevää keskustella sellaisen ihmisen kanssa, joka joutui jatkuvasti pitelemään painovoimaa tottelevaa fuksianpunaista paidanhelmaansa, jotta se ei hulmahtaisi kasvojen eteen.

"Moikka, Harry!" Ernest huikkasi jo kaukaa ja äkkiä Harry huomasi olevansa selkä kiinni karkukaramellikeppisammiossa. Ernest muistutti innokkuudessaan hieman Colin Creeveytä, joka oli piinannut Harrya Tylypahkassa kameransa kanssa. Tosin Colinilla ei ollut korvarenkaita tai lanteita nuolevia mustia farkkuja, mutta hänkin oli halunnut aina puhua Harryn kanssa yhtä innokkaasti kuin Ernest. Harry ei pitänyt siitä. Hän halusi olla nimetön ja kuka-tahansa, mutta Ernest kohteli häntä juuri kuin sotasankaria tai Valittua tai mitä ikinä.

"Hei, Ernest", Harry vastasi ja irvisti hymyn. Hän etsi katseellaan pakotietä, Georgeahan hän tuli tänne tapaamaan, mutta näki vain Charlien, joka nojasi läheiseen pahvilaatikkopinoon ja virnuili avoimesti.

"Siistiä nähdä sut taas jalkeilla", Ernest sanoi ja Harry sai vain vaivoin vältettyä pyörittämästä silmiään.

"Joo, mikäs tässä, tultiin välillä kaupungin humua katsomaan", Harry sanoi ja hivuttautui hieman kauemmas Ernestistä. Tämä ei varsinaisesti seisonut liian lähellä, mutta katseli häntä niin nälkäisesti, että Harry tunsi olonsa alastomaksi. Ensimmäistä kertaa hänen mieleensä juolahti miettiä, oliko Ernestin kiinnostus pelkkää julkkisihailua vai menikö se pidemmälle.

"Maalla onkin niin tylsää, en tajua miten sä jaksat olla siellä", Ernest naurahti ja kosketti Harryn käsivartta. Harry säpsähti. "Kuule, mä sain pari lippua Pirunnuoran keikalle ja, tuota, no ehkä sua kiinnostaa lähteä?"

Hälytyskellot alkoivat soida Harryn päässä, ja hän etsi villisti pälyillen pelastusta, mutta näki taaskin vain Charlien, joka nyökytteli hänelle innoissaan. Ilmeisesti Ernestin kysymys oli kantautunut hänenkin korviinsa. Ernestkin käänsi päätään nähdäkseen, kenen kanssa Harry vaihtoi silmäyksiä. Charlie kiinnostui yllättäen ääriään myöten täynnä olevasta valetaikasauvalaarista, mutta myöhästyi: Ernest ähkäisi ja astui askeleen taemmas.

"Ai, sori, mä en tajunnut..." hän mutisi harmistuneena. "Käyn hakemassa herra Weasleyn."

Kun Ernest oli hävinnyt takahuoneeseen, Harry muksautti Charlieta käsivarteen nyrkillään.

"Idiootti, nyt se luulee että me ollaan yhdessä."

"Käynkö mä sanomassa ettei olla?" Charlie kysyi rauhallisesti, mutta purskahti nauruun, kun Harry uhkasi lyödä häntä uudestaan.

Selvittyään kunnialla ulos WelhoWitseistä Harry suunnisti suoraan huonekaluliikkeeseen. Hän oli päättänyt ostaa uuden varavuoteen Weasleyille. Sellaisen, joka ei pitäisi Charlieta hereillä kaiken yötä. Ja vaikka Charlien aiempi käytös korvensi vieläkin, Harryn omatunto ei antanut hänelle rauhaa. Hän oli vieras ja halusi aiheuttaa mahdollisimman vähän vaivaa isäntäperheelleen.

Mathildan Mööpelit oli avattu siihen, missä Qaino Vahvahqo oli ennen pitänyt jäätelöbaariaan. Laajennettu liiketila oli sullottu täyteen kaikenlaisia kalusteita steppaavista vaatekaapeista tuutulauluja esittäviin pylvässänkyihin. Harry silmäili leijuvaa höyhenpatjaa (Aidoilla Hevoskotkan Rintauntuvilla Täytetty Sinun Nukkumismukavuutesi Vuoksi — Kymmenen Vuoden Leijuntatakuu!), mutta Charlie nyki hänet kauemmas.

"Niitten leijuntataiat häviää jo vuodessa, ei kannata."

Heidän kannoillaan kipittävä myyjä yritti protestoida vastaan, mutta Charlie johdatti Harryn määrätietoisesti liikkeen nurkkaan ja osoitti tavallista, levitettävää varasänkyä. Sen ainoaksi taikaominaisuudeksi mainittiin, että sen pystyi kutistamaan kynäpenaalin kokoiseksi.

"Kai sen voi palauttaa, jos se natisee?" Harry varmisti maksaessaan ostoksiaan käteisellä.

"Totta kai, herra...?" myyjä kysyi hymyillen maireasti.

"Kiitos", Harry sanoi ja työnsi paketin taskuunsa, ennen kuin poistui Viistokujan turviin.



"Tapaus: Ernest" palasi jälleen Harryn mieleen, kun he istuivat illalla Kotikolon virttyneellä sohvalla oluttölkit käsissään. Harry oli irvistellyt ensimmäiselle jästioluthörpylleen, mutta kun hän oli kysynyt kermakaljaa, Charlie oli nauranut päin hänen naamaansa. Toinen tölkillinen oli mennyt alas jo paljon helpommin.

He olivat kuluttaneet päivän vahvistamalla Kotikolon ohentuneita tukitaikoja. Alun perin Harry oli aikonut palkata Deanin sedän rakennusfirman tekemään korjaukset, mutta Charlie oli tyrmännyt idean. He tekisivät ne itse. Niinpä Harry oli opetellut kädestä pitäen, kuinka vahvistetaan palkkeja ja oikaistaan kantavia pilareita. Tai kuinka renksottavat päätypoikoset korjataan.

Hän nyökytteli Charlien muistellessa viimeisintä Haukkojen peliä, jonka oli käynyt Bristolissa katsomassa. Kuinka Lewis oli kuljettanut kaadon sekä Trentin että Mastersin, Cardiffin Komeettojen pelättyjen lyöjien, ohitse ja maalannut Haukat voittoon. Charlien suuri käsi pyyhkäisi otsalle valahtaneet suortuvat taakse, ja Harryn silmät välähtivät. Etsijä Lynchin kaartelut menivät ohi korvien, kun Charlie rapsutti kaulaansa ja Harry jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan siihen jäänyttä punaista jälkeä.

Ehkä hän todellakin oli ihastunut Charlieen. Ehkä Ernest oli nähnyt sen hänen katseestaan ja tehnyt siksi väärän johtopäätöksen. Ajatus oli jännittävä, suorastaan kutkuttava, mutta kun Harry koetti pohtia sitä objektiivisesti, hän eksyi jälleen ihailemaan Charlien valkoisia hampaita, jotka välkehtivät tämän kerratessa Komeettojen viimeistä rynnistystä, epätoivoista yritystä, joka oli päättynyt Haukkojen maalatessa jälleen.

Harry viihtyi Charlien seurassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Hänestä Charlie oli komea ja puoleensavetävä, fyysinen puolikin oli siis okei, mutta häntä huolestutti hänen oma kokemattomuutensa. Ginny oli ainoa, jota hän oli edes suudellut (itkeviä ei laskettu), joten mistä hän saattoi tietää, pitikö Charliesta sittenkin vain kuten ystävästä.

Äkkiä Harry havahtui hiljaisuuteen ja nosti katseensa Charlien sormista tämän nauraviin silmiin.

"Mitäs mietit?"

"Että olenko mä ihastunut suhun", Harry lipsautti ja irvisti päälle.

"No, oletko?" Charlie kysyi ilmeen värähtämättä ja hörppäsi oluestaan.

"En mä tiedä", Harry myönsi ja näpräsi tölkkinsä rengasta. "Ei mulla ole oikein vertailupohjaa."

"Mitä vertailupohjaa?"

"Että miltä se tuntuu miehen kanssa."

Harry tyhjensi tölkkinsä ja laski sen pöydälle. Hän ei uskaltanut nostaa katsettaan ja kirosi ties kuinka monetta kertaa suodattimen puutetta sanoissaan. Onneksi sitä esiintyi vain Charlien seurassa. Sohva narahti, kun Charlie laski omankin tölkkinsä pöydälle ja nojautui selkänojaa vasten.

"Kokeile."

"Miten niin kokeile?" Harry kysyi puhuen edelleen polvilleen.

Charlie ei vastannut, vaan tarttui Harryn käteen ja vei sen kaulalleen. "Sä voit testata mun kanssa. Kosketa ja kokeile, että miltä se tuntuu."

Harry tuijotti kättään Charlien paahtuneella kaulalla. Hän tunsi sykkeen sormiensa alla ja pani merkille, ettei se ollut niin rauhallinen, kuin Charlien ulkomuodon perusteella olisi voinut olettaa. Hän liikautti varovasti kättään ylemmäs ja kupersi sormensa jyhkeälle leukaperälle. Charlien iho oli iltasängen karhentama ja kun Harry hivelöi sitä sormenpäillään, raapiva tunne tuntui hänen nivusissaan asti. Hän alkoi olla suhteellisen varma siitä, että oli sittenkin homo.

"Tuntuu... hyvältä", hän sanoi käheästi.

Charlie äännähti myöntävästi, mutta ei avannut kiinni painuneita silmiään. Hän nojasi selkänojaan pää takakenossa ja näytti liimaantuneen sohvaan kiinni. Harry kostutti huuliaan ja liu'utti kätensä takaisin kaulalle pyyhkäisten kevyesti peukalollaan ulkonevaa aataminomenaa. Ero oli enimmäkseen pienissä asioissa. Harry oli pidättäytynyt vertailemasta Charlieta tämän pikkusiskoon, mutta ei pystynyt enää välttämään sitä. Ginnyn piirteet olivat pehmeät ja kapeat, Charlie puolestaan oli täynnä jyrkkiä kulmia ja jykeviä lihaksia. Ja kun Harry ujutti kätensä Charlien t-paidan kaula-aukosta tämän hartialle, hänellä ei ollut enää lainkaan epäilyksiä siitä, kumpi oli hänestä kiihottavampaa. Paksu lihas värähteli hänen sormiensa alla, ja hän sihahti ääneen.

Harry hätkähti, kun Charlie laski kätensä hänen polvelleen. Käsi oli lämmin ja raskas, mutta kun se ei tehnyt muuta kuin lepäsi hänen farkun peittämällä jalallaan, Harry rentoutui. Charlie avasi silmänsä ja katsoi Harrya puoliavoimien luomiensa raosta.

"Tämä okei?"

Harry nyökkäsi. Hän hengitti raskaammin, sillä vaikka Charlien käsi pysyi aloillaan, se sai silti aikaan väristyksiä hänen nivusissaan. Charlie kostutti huuliaan, ja Harryn katse singahti tuijottamaan niiden välistä vilahtaneen kielen perään. Charlie nielaisi, ja hänen aataminomenansa muljahti. Hän puristi hetken Harryn polvea ja siirsi sitten kättään pitkin reiden ulkosyrjää aina käsivarrelle asti ja nykäisi Harryn lähemmäs. Hän työnsi sormensa tämän niskavilloihin ja veti kasvot omiaan vasten.

Harry tuijotti huikaisevansinisten silmien syvyyksiin hetken, ennen kuin otti viimeisen askeleen ja painoi huulensa Charlien huulille.

Se tuntui oudolta. Karkealta ja kovalta. Parransänki teki kaikesta kuitenkin vain jännittävämpää, raaempaa, seksuaalisempaa, eikä Harry malttanut olla livauttamatta kieltään Charlien suuhun. Hän kuuli Charlien murahtavan mutta vain hämärästi, sillä hänen korvissaan kohiseva veri peitti alleen kaiken muun paitsi hänen villinä laukkaavan sydämensä jumputuksen. Harry kömpi lähemmäs. Hänen toinen kätensä puristi edelleen Charlien hartiaa ja toinen painui tämän lanteiden vieressä syvälle sohvan uumeniin, kun hän ponnisti vasten Charlieta painaen reitensä tämän haaroihin.

Milloinkaan ennen Harry ei ollut kiihottunut näin nopeasti ja näin täysvaltaisesti. Ginnyn kanssa kaikki oli ollut kömpelöä ja pelkkää pintaa, kuin suoritus, joka oli pakko saada loppuun. Charlien kanssa... no, Charlien kanssa kaikki oli toisin. Heidän välillään oleva seksuaalinen energia sykki ja väreili, eikä Harry olisi lopettanut suudelmaa hapen loppumisen uhallakaan, ellei Charlie olisi yllättäen tuupannut häntä kauemmas.

"Riittää!" Charlie ähkäisi ja ryntäsi ylös. Hän jäi seisomaan selin Harryyn, kädet kasvoillaan, ja tasasi hengitystään.

Harry tuijotti pöllämystyneenä Charlien selkää ja koetti ymmärtää, mitä oli tehnyt väärin. Hän halusi jatkaa, ei hän ollut vielä saanut tarpeekseen!

"Charlie—" hän aloitti, mutta ei tiennyt miten jatkaa. Suudellaan vielä.

"Harry..." Charlie murahti, mutta ei kääntynyt. "Olen pahoillani. Liian nopeasti, mä en pysty..."

Harry alkoi vasta nyt tajuta, mitä oli tapahtunut ja miten Charlie oli siihen reagoinut. Tämä oli luvannut vapaat kädet eikä ollut maininnut mitään rajoista, mutta kuitenkin Harry oli rikkonut niistä ainakin yhden. Ja Merlin, ettei hän kuitenkaan katunut sekuntiakaan. Jos hän olisi tiennyt, että miesten kanssa suuteleminen tuntui näin paljon paremmalta, hän olisi tullut kaapista jo ajat sitten.

Mutta entä jos se ei ollutkaan tällaista aina? Harry synkistyi oivaltaessaan, että ehkä kaikki olikin tuntunut niin mahtavalta, koska kyseessä oli juuri Charlie. Ja tuolla hetkellä vaikutti, että tämä oli ollut Harryn viimeinen mahdollisuus, jos Charlien torjuvasta asennosta jotain pystyi päättelemään.

"Teinkö mä jotain väärin?" hän sai vihdoin kysyttyä ääneen.

Charlie veti syvään henkeä ja kääntyi ympäri. Hänen silmissään oli ahdistunut katse, ja hän istui matalan pöydän reunalle vilkaisten pikaisesti Harrya, ennen kuin laski katseensa käsiinsä.

"Sä et tehnyt yhtään mitään väärää", Charlie aloitti painokkaasti. "Mä oon pahoillani, että annoin sen mennä niin pitkälle vaikka mun olisi pitänyt... hitto!"

Charlie painoi jälleen päänsä käsiinsä ja kiroili itsekseen. Harry hieroi kämmenillä silmiään ja nykäisi lopulta paitansa paremmin aloilleen. Häntä palelsi, vaikka ulkona paistoi aurinko.

"Kyse ei ole siitä, ettenkö mä olisi tykännyt siitä. Tykkäsin ihan helvetisti", Charlie vakuutti. "Mutta vielä kuukausi sitten mä olin varma, että oon menossa joku päivä naimisiin Raoulin kanssa."

Harry tunsi itsensä tyhmäksi. Miten hän oli saattanut unohtaa Raoulin? Vaikka Charlie oli vasta muutamaa päivää aiemmin kertonut purkaneensa kihlat. Hitto soikoon! Charlie oli ollut kihloissa!

"Vaikka mä tiedän etten mä ole sille enää yhtään mitään velkaa, niin silti musta tuntuu niin kuin pettäisin sitä. Enkä mä tiedä miten mä saan sen pois päästä", Charlie jatkoi selitystään ja tarttui Harryn käteen. Harry säpsähti kosketusta, mutta ei vetänyt kättään pois. "Ja Harry, mä niin todellakin haluaisin tehdä ton, mitä äskön tehtiin, vielä uudemmankin kerran. Mut ei vielä. Mä en pysty vielä. Ymmärrätkö sä?"

Harry tuijotti kättään Charlien käsien välissä ja puristi kokeilevasti tämän sormia.

"Joo, enköhän mä ymmärrä."


Aamulla Charlie palasi takaisin Romaniaan.